Siirry suoraan sisältöön
Etusivu » Blogi – Jokapäiväistä gluteenitonta kauraa » Pystymetsästä kirjailijanlopuksi

Pystymetsästä kirjailijanlopuksi

Romaanin kansi

Pystymetsästä kirjailijanlopuksi

Näen mielessäni kuvan, jossa joukko ihmisiä istuu ringissä tuoleilla. Addiktien kokous. Niinpä minäkin nyt nostan käteni ylös ja kerron, että ”Hei, nimeni on Anu ja olen uusi kirjailijanloppu.”

Olin tosiaan aika loppu ennen kuin aloin pari vuotta sitten taas kirjoittaa. Olin niin loppu, että lähdin oikeista töistä tyhjän päälle, kirjoittamaan ja sanataiteilemaan. Pää toki on koko ajan ollut täynnä tarinoita ja läppäri samaten.

Välillä mietin, että olenko hullu, mutta jos olen, niin olen onnellinen sellainen. Tiedän, ettei tällainen irtiotto sovi monille eikä yhteiskunta pyöri jos kaikki lähtevät niistä ”oikeista töistä” pois. Minä nyt kuitenkin lähdin ja saatoin loppuun kirjoituksen joka on ollut mielessäni kaksikymmentä vuotta. Ehkä jopa kauemmin. Kirja kertoo isoäitini, eli mummani tarinan. Kirjoitusprosessi vei minut matkalle menneisyyteen. Mitä enemmän itselle tulee ikää sitä enemmän osaa arvostaa omaa historiaansa. Ennen kuin sitä voi arvostaa, se pitää tuntea.

Sanonta, että joku tulee pystymetsästä, on vertauskuvallinen. Ymmärrän sen niin, että henkilöllä ei ole aiempaa kokemusta asiasta mihin hän on nyt ryhtynyt. Itse tulen kirjailijana pystymetsästä sekä vertauskuvallisesti että fyysisesti. Asun ihanan, halattavia puita kasvattavan, pystymetsän vieressä. Esikoisteoksen julkaisevana kirjoittajana olen noviisi.

Päänsisäistä keskustelua

Luovan kirjoittamisen opinnoissa ymmärsin olevani niitä ihmisiä, jotka näkymöivät. Olen aina nähnyt lukemani kirjat elokuvan lailla päässäni. Samoin kirjoittajana näen aina kuvina mitä aion kirjoittaa ja olen kirjoittanut.

Romaanini Harvoin riihi tyhjänä palaa kirjoitusprosessin, eli usean vuoden aikana, isovanhempani ovat eläneet omaa elämäänsä pääni sisällä. Paappani valitettavasti menehtyi ennen syntymääni joten minulla ei ole hänestä mitään omakohtaista mielikuvaa. Paljon olen kuullut sukulaisilta. Minulla oli myös apunani aarre, jonka arvoa en aiemmin ymmärtänyt; paappani rintamalta kirjoittamia kirjeitä.

Paapan kirjeitä näkyy romaanini kansikuvassa, mistä olen tavattoman iloinen.

Kun monen vuoden ajan on pään sisällä ollut useita ihmisiä, on heistä luopuminen oma prosessinsa. Kun romaanin viimeinen korjauskierros oli tehty ja se oli edennyt painokoneen syövereihin, oloni oli sekava. Yksinkö tässä nyt oman päänsä kanssa pitää jatkaa?

Kevättalvella 2023 päällimmäinen tunteeni oli paniikki. Jos joku lukee romaanini kuin piru raamatun ja toteaa, että jotkut historialliset faktat eivät olekaan oikein? Jos ajankuvassa on silti virheitä, vaikka niitä miten tutkittiin?

Paniikin jälkeen iski pelko

Sitten tuli pelko. Miten voin antaa muiden käsiin näin henkilökohtaisen kirjan? Tietenkään se ei ole henkilökohtainen vain minulle vaan koskettaa muidenkin elämää. Minun näkemykseni, tulkintani ja kirjoitukseni ei tietenkään voi olla kaikkien mielestä oikea. Fiktiiviset osiot ovat täysin minun päästäni kotoisin.

Ehkä nämä kaikki sekavat tunteet piti käsitellä. Totesin, etten minä ole historioitsija. Kirjoitin kirjan, koska minua ajoi sisäinen pakko. Silloinkin kun kustantamot lähettivät pelkkiä hylsyjä ja kirjoitin taas uutta versiota aivan alusta saakka. Olen lyönyt hanskat tiskiin monta kertaa. Pakko kirjoittaa ajoi minut kuitenkin taas takaisin läppärin eteen. Onneksi ympäriltäni löytyi ihmisiä, jotka uskoivat minuun silloinkin kuin en itse uskonut.

Jos pelkäisin, tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Nyt olen varovaisen positiivinen ja pieninä hetkinä ehkä jopa vähän tyytyväinen. Minä ja päänsisäiset isovanhempani saimme kirjan valmiiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *