Siirry suoraan sisältöön
Etusivu » Harvoin riihi tyhjänä palaa » Miten tulin kirjoittaneeksi kirjan?

Miten tulin kirjoittaneeksi kirjan?

Se onkin mielenkiintoinen tarina jota en vielä aivan ymmärrä itsekään. En tiedä miten paljon minä kirjoitin tarinaa vai kirjoittiko tarina itse itseään?

Tämä kirja kyllä vaati tulla kirjoitetuksi. Jos se välillä jättikin minut rauhaan ja minä tarinan hautumaan, tai meinasin lopettaa koko homman, aina jonkun ajan päästä kuitenkin jatkoin kirjoittamista. Ehkä neljän vuoden aikana? En enää osaa hahmottaa tähän koko prosessiin mennyttä aikaa.

En ole koskaan pitänyt itseäni sinnikkäänä ja periksiantamattomana ihmisenä vaan enemmän sellaisena ”siitä mistä aita on matalin” tyyppinä. Tässä asiassa olin kai aika sinnikäs ja olen siitä aidosti yllättynyt. Kirja on nyt kädessäni.

Kirja on elänyt mielessäni vuodesta 99. Silloin mummani Kerttu 86-vuotiaana hahmotteli ruutupaperille käsin kirjoittaen muistamiaan asioita. Minä elin siihen aikaan pikkulapsiarkea eikä silloin alta kolmikymppisenä historia oikein iskenyt. Tiesin Kertun tarinan toki kiinnostavaksi mutta olen kyllä sitä mieltä, että vasta vähän vanhempana osaa ymmärtää ja arvostaa omia juuriaan ja omaa historiaansa.

Kirjoitusprosessi vei minut matkalle menneisyyteen. Mitä enemmän itselle tulee ikää sitä enemmän osaa arvostaa omaa historiaansa. Mutta ennen kuin sitä voi arvostaa, se pitää tuntea.

llä lopullisella versiolla, mikä kirja on nyt, Harvoin riihi tyhjänä palaa, on aika vähän tekemistä sen alkuperäisen Kertun muistelmien kanssa.

Olen räjäyttänyt alkuperäisen tekstin osiin, poimininut kiinnostavimmat tarinat, keksinyt lisää ja selvittänyt historiaa. Kirjoittanut paljon ja jättänyt paljon jo kirjoitettua pois.

  * En osaa sanoa, onko järjellä kovin suurta roolia tämän kirjan kirjoittamisessa. Kirjoitin tunteella, sydämeni kyllyydestä. *

Sotaa käsittelevät ja sivuavat kirjat ovat nyt valitettavan ajankohtaisia. Kun aloitin oikeasti kirjoittamaan, ei Ukrainan sodasta tiedetty mitään. Halusin, että nykyiset nuoret ja tulevat sukupolvet tietäisivät yhteisistä juuristaan ja vapaan kotimaan kovasta hinnasta. Elämästä ennen vanhaan, josta ei kuitenkaan ole niin kovin pitkä ajallisesti. Teknologian ja yhteiskunnan nopea kehitys saa kuluneen ajan tuntumaan todellisuutta pidemmältä.

Halusin kirjoittaa talvi-ja jatkosodan ajasta ja sitä seuranneista uudelleenrakennuksen vuosikymmenistä naisen näkökulmasta. Mietin paljon sitä miltä Kertusta on tuntunut, mitä hän on ajatellut silloin kun ei ole ollut rahaa eikä ruokaa ja Suomea on pommitettu. Kun oma mies ja kaikki muut täysi-ikäiset miehet olivat rintamalla sotimassa. Miten silloinkin piti huolehtia lapsista, keittää ruokaa ja pestä pyykkiä, pyrkiä elämään tavallista elämää epätavallisissa olosuhteissa. Vahvat naiset pitivät kotirintamaa pystyssä.

Pelko

Olen pelännyt sitä, että joku lukee kirjaani kuin piru raamattua ja löytää virheitä ajankuvassa tai jossakin historiallisessa faktassa. Tai joku jonkun lähipiiristä tulee lankoja pitkin, koska ”eihän se tarina noin mennyt”. No tarinat eivät varmaankaan kaikkien mielestä voi mennä oikein, varsinkin jos ne ovat minun mielikuvitukseni tuotetta. Pelkäsin myös mahdollisten kirjoitusvirheiden määrää, edelleen, vaikka teos on tarkastettu pätevien ihmisten taholta moneen kertaan. Kirjoittajana, ja varmaan puhujanakin, olen suoltaja, tekstiä tulee paljon ja kirjoitusvirheitä kirjoittamisen huumassa jää. Välillä mietin sitä, että onkohan minulla jokin lukihäiriö kun en aina löydä selkeitä kirjoitusvirheitä omasta tekstistäni. Vai onko se vain sitä sokeutta omalle tekstille?

Päätin kuitenkin heittää pelkoni roskakoriin. Jos pelkäisin, tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Nyt olen varovaisen positiivinen ja pieninä hetkinä ehkä jopa vähän tyytyväinen.

Onnellinen loppu

Harvoin riihi tyhjänä palaa

Facebookissa on kirjailijoille, myös aloitteleville, ryhmä jonka nimi on sarkastisesti kirjailijanloput.

Olin tosiaan aika loppu ennen kuin aloin muutama vuotta sitten taas kirjoittaa. Olin aika loppu työelämään, joka tuntui vaativan minulta paljon mutta en kokenut enää saavani oikein paljon vastineeksi, paitsi joskus pahan mielen.Työuupumus taitaa olla se harhaanjohtava termi, jota tämänpäivän työelämästä käyteään.

Tein ison päätöksen ja olen jäänyt ”oikeista töistä” pois, kirjoittamaan ja sanataiteilemaan.

Perustin yrityksen, nimeltään Runopaja. Koko elämäni olen ajatellut, ettei minusta olisi ikinä yrittäjäksi, koska olen niin turvallisuushakuinen. Yllätin taas itseni. Varmistelin varmistelemasta päästyäni melko pitkän aikaa mutta nyt annoin palaa. En voi varautua kaikkeen yritystoiminnassa tai elämässä ylipäätään. Katsotaan tilanteita sitten kun ne tulevat vastaan. Jos Suomi selvisi sodista, niin kai nyt yksi viisikymppinen selviää elämästään, jonka on itse valinnut?